havaintoja sekä anekdootteja työstä ja sen tekijöistä




VOIMAKKAAMMAN ILMAISUN TIELLÄ, LAULUN- JA KEIKANTEKOA 1998

TAMMIKUUSSA 1998 Ainakin tämän joukkion yksi valmiiksi saatu levy suuntaa ajatukset pian seuraavaan. Ne asiat, joissa katsoo onnistuneensa, saavat olla, ja ne, joiden uskoo odottavan parantamista, tulevat lähempään tarkasteluun. Niinpä ”Outo elämä”, jonka keskitempoisuus voitiin meidän näkökulmastamme katsoa mahdollisesti myös jonkinlaiseksi miinukseksi, jäi referenssiksi muistuttamaan siitä, mihin suuntaan voisimme seuraavaksi matkata. Ensimmäinen ”maihinnousu”:lle valmistunut numero oli `Syyllisyys´, jonka meuhkaavuus ja äkkivääryys todennäköisesti johtui juuri tuosta halusta tehdä vastavoimaa niille asioille, joilla koki juuri ilmestyneellä levyllä onnistuneensa. Aika oli tammikuun 1998 loppu, olin kirjoittanut tekstin muistiin samana päivänä jona yhtye soitti Lista –ohjelmassa livevieraana. Tammikuusta alkaen niin Valtteri kuin minäkin toimitimme lauluja tasaisessa tahdissa. Samassa muotoutui ajatus siitä, että albumin lisäksi voisimme julkaista näinä aikoina niin epämuodikkaan ep –levyn. Jollei muusta syystä, niin siitä, ettei niitä enää tavata tehdä. Levy –yhtiössäkin päitä puisteltiin, kun otimme aiheen ensi kertaa puheeksi, ja sekin todisti, että on entistäkin tärkeämpää tehdä juuri tuollainen pikkulevy.



TOUKOKUUSSA 1998 tuli jonkun vihkosen täytteeksi kirjoitettua ”Kuinka ihmistä käsitellään” –runoelma; pitkä lista vapaita mietteitä siitä, onko ihminen sittenkään oma herransa, vai pitävätkö kurittomat suuremmat voimat häntä pilkkanaan. Bob Dylanin kahleettomat levykansikirjoitukset saattoivat toimia vaikuttimina, ainakin aktiivisessa luennassa olivat kootut lyriikat –kirjansa. Keväinen kiertue oli kierretty, ja useat uudet lauluaihiot olivat saaneet matkanteon myötä alustavat muotonsa.




TÄYSPÄISEMPI JA –PÄIVÄISEMPI TYÖSKENTELY ALKAA 1998...

SYYSKUU 1998: Music Nonstop –messuilla Helsingissä Peter von Bagh luennoi populaarimusiikkikappaleiden sieluista. Peter vaati syitä soittaa joku nimenomainen kappale, sätti ”surkeita, tunnevammaisia johtajia, jotka eivät osaa tai uskalla kuunnella itseään vaan tuijottavat pelkkiä kuuntelijatilastoja”. ”Toimittajan työ onkin pelkkää mainostekstien senttaamista”, von Bagh tiivisti. Radio Suomen johtoporras kollegoineen aloitti tietenkin raivoisan vastahyökkäyksen, syyttäen Baghia eilisessä elämisestä. Yhtä kaikki, seuraavan kuukauden harjoituksissa työstetty ´slovari´ ei joutunut odottamaan tekstiään pitkään, vaan tuli nopeasti ristityksi otsikolla ”Me viihdytämme teitä”. Tuohon aikaan oli työn alla myös kappale ”Kuka pelkää raakaa lihaa?”, jonka perusajatus toimikin johdattelijana koko työstämämme materiaalin tekstien taustalla. Valmiiksi saatettiin kappaleet ”Syyllisyys”, ”Normaalien maihinnousu” ja ”Pohjaton säkki”. Kyseinen kolmikko sai hahmonsa hyvin pitkälti jo tuolloin, ja jo neliraitaäänitykset pitivät sisällään kappaleiden sittemmin levytetyn muodon.

LOKAKUU 1998 Harjoituksia. Käsittelyssä numerot ”Herrasmiehet” ja ”Kuka pelkää raakaa lihaa”, myöhemmin mainitussa teksti vieläkin(!) työn alla. Musiikkiesityksenä harjoittelimme ”Slovari”-lempinimellä kulkeneen kappaleen, josta oli myöhemmin tuleva runoelmalyhennys ”Me viihdytämme teitä”. Myös Miljoonasade –lainakappaleiden harjoittelu oli tiiviisti käynnissä. Kiertue jäi loppujen lopuksi kuitenkin tekemättä, ja ainoa esitetty numero oli Jyväskylän Lutakossa suosittu ”Miljoonasade”.

JOULUKUUSSA 1998, Matkalla Seinäjoen esitykseen ”Käpälämäkeen!” –sovitus muotoutuu keikkabussissa akustisen kitaran ja petrin 800 mk:n Kawai -koskettimen voimin. ”Tuuli huutaa seinän läpi syliin, mutta minäpä huudan senkin yli”, kuului yksikin demorivi tuolloin, eikä aivan tyhjästä syystä. Lonkalta vedetyistä numeroista ”Meitä odotellaan mullan alla” –niminen demo oli kotiäänitys, josta puhuin muille pitkään hyvänä singlen kakkosraitana. Laulun rallinomaisuus sai sen tuntumaan niin rahvaanomaiselta, että albumikokonaisuuteen en sitä osannut ajatella, mutta laulu tuntui kuitenkin siksi onnistuneelta, että kuukausien ajan toistelin muille soittomiehille, että kunhan nk. ykköskappaleet olisivat tulleet harjoitelluiksi, työstäisimme myös tämän kappaleen yhtyekuntoon, bonuskappaleillehan on aina kysyntää. Näihin aikoihin oli käynyt selväksi tekstien suuntautuminen vakaviinkin, jopa poliittisiksi miellettäviin aiheisiin. Jossain vaiheessa valmistuneita lauluja ulkopuolisemman silmin tarkastellessaan sellaisen voi nähdä selvemmin. Hetken jo epäilinkin asian mielekkyyttä, mutta toisaalta ajattelin että mitäpä helvettiä, mehän olimme ehtineet harrastaa vähä-älyisempää vapaata assosiaatiota niin paljon takavuosina ettei tämä kokeilu voisi olla ainakaan huonompi vaihtoehto kuin vanhan toisto. Siis lopetin empimisen, ja päätin olla, jos mahdollista, ajattelematta koko asiaa. Tämän periodin myötä valmistuivat em. ”Käpälämäkeen!”, ”Kuka pelkää raakaa lihaa” enemmän tai vähemmän lopulliseksi, ja ”Herrasmiehet”:kin löysivät muodon. Tunnelma uusien laulujen äärellä oli mielekäs, sillä tempomaisemat ja sävyt tuntuivat kyllin vaihtelevilta, ja pyrkimys äänekkäämpään materiaaliin oli tullut täytetyksi.

Riku Mattila, vaatimaton mutta vaativa tuottaja, tuli tavatuksi. Kokemus oli lyhyt mutta uskoakseni molemminpuolisesti miellyttävä. Joulun alusaika toi muassaan myös sittemmin kiistellyksi aiheeksi joidenkin sielunelämässä nousseen yhteistyön Nylon Beat-duon kanssa. Kysymyksessä olivat Rumban pikkujoulut, joihin ainoa vielä elävä Mauri Sariola, Antti Eerola oli järjestellyt molemmat suosikkiyhtyeensä. Jotta duo kykenisi välttämään nauhakeikan, lupauduimme me ryhtymään YUP ja Nylon Beat Rumban pikkujouluissa 1998.yhtyeekseen tuona iltana. Joka venyi sitten kaikkineen kolmen mittaiseksi. Muutama aika taaksepäin sain taas kuulla kuinka epäsopiva yhdistelmä me olimme. Emme kai?! Kuulijat hyvät, yhden elämän mitassa ei ainakaan meillä ole halua miettiä jokaista siirtoamme pohtien, suuttuuko joku tästäkin kokeilusta, tai ryvettyykö ehkä arvokkuutemme. Ja jos meiltä tahdotaan kieltää periodiluonteinen yhteistyö meille ´sopimattoman´ tahon kanssa, me todennäköisesti tekisimme juuri pyynnön vastaisesti kaksinkertaisella innokkuudella, joten älkää maksako vaivaa.

TAMMIKUU 1999 ”Jatkakaa harjoituksia.” ”John Manzarek kääntää ahavoituneet kasvonsa hitaasti päin ovia” –instrumentaali, jonka työotsikko tuli treenivaiheen Doors-vaikutteisesta alkusovituksesta, löysi tekstinsä runsaasti lyhennellystä ”Kuinka ihmistä käsitellään” –runoelmasta. Mahdolliset the Doors-yhtäläisyydet olivat huvittavat siksi, että jos hra Mannoselta tiedusteltaisiin hänen ykkösinhokkiaan maailman yhtyeiden runsaasta vuosta, hän saattaisi hyvinkin ehdottaa ykköspaikalle Morrisonin joukkuetta. Hieman lopputulokseensa vaikutti myös kiinnostavaniminen ”Aika, avaruus ja asiat” –kirjanen, jonka lukeminen jäi kylläkin kesken. Aiheen kannalta se oli kuitenkin sikäli yhdentekevää, että tietty fysiikan taso tuli lauluun jo vähemmänkin kahlaamisen seurauksena. Sävellyksellisestä taustasta tärkeä piirre on ainakin se, että Valtterin takaraivossa oli koko laulunsa työstövaiheen ajan Heikki Salon soololevyn päätösraita. Mikä kuuluu lopullisesta levytyksestä vaimeasti tai vielä voimattomammin, mutta näin kuitenkin lähtökohtaisesti oli.

”Kaikki on hyvin”, kappale jonka viehätys oli jo positiivisessa otsikossaan, sai myös hahmonsa, kun keksimme yhdistää Petrin piano-osuudet (kuultavissa toisen nk. kertosäkeen jälkeen) muutoin valmiina oleviin aineksiin. Yhtyesovitustakin harkittiin, muttei pitkään, sillä akustisen kitaran dominoiva rooli tuntui istuvan luontevasti lauluun, ja ensivaikutelmaan päätettiin luottaa. Myöhemmin Tero Liete arvioi Tv-maailma(!) –lehdessä kappaletta Hector –vaikutteiseksi. Tätä emme kuitenkaan päässeet ruotimaan itsensä taiteilijan kanssa, sillä hän peruutti viime tingassa (,mikä on aikamääreellisesti tasan viisi minuuttia ennen ohjelman nauhoituksen alkua,) oman tulonsa Kaken pesula –kulttuurimakasiiniin.

Lievää painetta alkoi olla tekstimateriaalin kanssa; sävellyksiä syntyi sitä tahtia ettei teksteineen ollut pysyä tahdissa, ei omien, ei Valtterin laulujen suhteen. Jälkiviisaasti voidaan katsoa ettei tuskani ollut kovin hyvin perusteltua, sillä äänitysten aloittamiseen tulisi kulumaan vielä kuukausia, ja lähinnä painetta kai aiheuttivatkin muistot edellisäänityksistä, jolloin kolme, neljä tekstiä oli keskeneräisiä session alkaessa. Joka taas oli menetelmänä meille uusi. Eikä mielekäs lain.

Muutaman tovin oli ollut valmiina myös ”Ison-V:n rock” –työnimellä kulkenut, tekstitön kohkaus. ”Tohtori Tulp esittelee alkuihmisen” –teksti valmistui siihen nopean inspiraation äärellä – olin miettinyt useankin asian äärellä suomalaisten alemmuudentunnetta esim. Muihin eurooppalaisiin veljeskansoihin verrattuna. Ranskalaisella on kulttuurinsa, ruotsalaisella tuotteistamismaailmansa, tanskalaisilla vaateteollisuutensa, ja suomalaiset pakenevat häpeissään metsään käsissään ainoat onnistumisiensa hetkien merkit: käsipuhelimet. Jossain arvioitiin myöhemmin ko. ”Tulp” –teksti teekkarihuumoriksi. Minä tunnen aivan liian vähän teekkareita sanoakseni väittämästä yhtään mitään.

HELMIKUU 1999 Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin näyttää taas siltä että olimme toimineet kuin varkain, sillä 12 kappaleen rypäs oli valmistunut tähän vaiheeseen, mikä oli määrällisesti yllätys meille itsellemmekin. Kokonaisuudessaan lauluja oli siis jo tunnin rypäs. Samaan aikaan Riku Mattila varmistui levyn tuottajaksi, mikä oli etenkin kolmikolle Martikainen-Tiainen-Hyyrynen todella suuri uutinen, siksi useasta kädenjälkensä työstä olimme syvästi vaikuttuneet. Etenkin Sielun veljien ”Suomi-Finland”:in nerokkuutta äimisteltiin tiiviisti tähän aikaan. ”Volvot ulvoo kuun savuun”, myhäili Jussi.

Tulevalla, vielä rakennusvaiheessaan olevalla studiollakin vierailimme. Käynnistä jäi mieleen ainakin se, että päätetyksi tuli vaade, jonka mukaan remonttia ei saanutkaan saattaa päätökseen ennen sessiomme rumputöitten tekoa, siksi lujasti uskoi työryhmä tilan akustiikkaan sellaisenaan. Pitäväksi muotoutui myös päätös, jonka mukaan tekisimme runsaasta materiaalistamme ensin ep:n, jolla kokeilla niin tuotantoyhteistyötä kuin uutta studiotakin. Temaattisestihan laulut olivat muotoutuneet yhdeksi perheeksi, mutta muutama sen jäsen voitaisiin irrottaa omaksi pikkulevykseen.

MAALISKUU 1999 Vaikka albumillinen lauluja oli jo valmiina, päätettiin myös harjoitella pitkänmatkanjuoksumme viime metreille syntyneet ”Varjoleikit” ja ”Mitä minä todella sanoin”. ”Meitä odotellaan mullan alla” oli myös saman harjoitussession työstö. Myöhemmin saatoimme katsoa päätöksen onnistuneeksi, ´ylimääräisiksi´ katsotut kappaleet saivat kaikki sijansa pitkäsoitolta.

Hyyrynen iloitsee.

HUHTI- JA TOUKOKUUKAUDET 1999 Demoparaati jatkoi kulkuaan vielä huhtikuullekin. Kaksi akustissävyisempää kappaletta, ”Lihavia luurankoja” sekä ”Rakkaus on pesti hulluuteen”, olivat valinnan edessä, ja sovitetun muodon sai ensinmainittu, toinen jäi odottamaan mahdollista yhtyenäkemystään hamaan tulevaisuuteen. (Kuriositeettina voi kirjata, että ”pesti hulluuteen” tuli kylläkin soitetuksi ensimmäisellä Lataamon laulajat –keikalla SemiFinalissa syyskuussa 1999.) Ep:lle siis valikoitiin neljä sille sopivimmaksi katsottua laulua, ja huhtikuun ensimmäisenä viikonloppuna pidetyissä harjoituksissa suoritettiin nk. esituotanto, Riku istui Lutakon suuressa nojatuolissa ja yhtye yritti suhtautua omaan rooliinsa mahdollisimman luontevasti. (Toisaalta, niinä kertoina joina samaisessa tuolissa oli pikkupöhnässään istunut Lutakon ykkösmies, Pantse Paunonen tarkkoine näkemyksineen siitä, kuinka yhtyeen tulisi esityksensä ja levynsä valmistaa, on asennoitumisongelma saattanut olla jotain aivan toista...) Alun alkaen rumpuäänityksiä harkittiin tapahtuviksi kyseisen tanssisalin tilassa; siksi hyväksi se akustisesti koettiin, mutta myöhemmin huomattuamme remonttitilassa olevan studion laadukkuuden, ei Lutakon tilan käyttö olisi kuitenkaan ollut kaiken sen vaivan arvoinen.

Ep-tuotanto tapahtui kolmessa erillisessä jaksossa, joista kaksi ensimmäistä huhtikuussa neljän ja kolmen päivän periodeissa, jonka työskentelyn katkaisi vain keväälle sovittu Jyrock –esitys. Kolmas vaihe oli toukokuun äänitys- ja miksausrupeama. Varsinaisia ongelmallisuuksia ei oikeastaan koko työaikana ilmennyt, kappaleet olivat siksi selkeitä niin hahmoiltaan kuin sointimaisemiltaankin. Se, mikä tuli opituksi äänitysten myötä oli se, ettemme voisi tällä tuotantometodilla pystyä kovinkaan nopeaan työskentelyyn. Laulumme olivat edelleen niin useasta eri puusta rakennettuja, ja vieläpä melko monitasoisia äänittääkin, joten oli hyvä syy asennoitua pitkäjänteiseen mielentilaan. Juuri kun studioäänitykset oltiin saatu päätökseen, ilmoitti YLEn miksaaja-äänittäjä Andy Snellman RadioMafian aikeesta laittaa eetteriin Ilosaarirockin esityksemme vuodelta 1988. Kuultuamme tuloksen valittiin pari ei-mielestämme-niin-ilmeistä liveraitaa ep:täkin täydentämään. Joskus edelliskerroillahan on pikkulevyissämme jäänyt kiusaamaan niiden vähäinen materiaalitarjonta: tällä kertaa päätimme varmistaa että maksamalleen rahalle saisi levyllä vastineen. Ilmeisesti niin kävikin, sillä kauppaa tehtiin ainakin viidestä tuhannesta ep:stä.Listaykkösenä oleminenkin tuli tosiasiaksi, kun midpricelista, johon jostain syystä ”Viihdytys” –ep:kin karsinoitiin, pysytteli kolmatta kuukautta kärkiviisikossa, josta ensimmäiset pari viikkoa vieläpä ykkössijalla.




KESÄKUU 1999 Pikkulevyprojektin jälkeen pysyttelimme kolme viikkoa kaukana studiosta, teimme haastatteluja ep:n tiimoilta, pidimme settiharjoituksia niin oman materiaalimme kuin NylonBeat –esitystenkin puitteissa, ja Down by the laituri –festivaaleilta palattuamme aloimme pitkäsoiton äänityksiin. Studion aikakäsitys on aivan toinen kuin ulkomaailman. Studio-olosuhteissa on mahdollista kokea kesä toisin ja hankkia nk. studiorusketus, paperinkalvakkuus keskelle vuosisadan kuuminta kesäaikaa. Studiosta ei pääse kauaksi kun sinne aamunsa alkajaisiksi asettuu, se vain sattuu olemaan studiotyöskentelyn laki. Joka on taas joiltain piirteiltään sukulaisuussuhteessa Murphyn lakiin. Studion lain mukaan aika kuluu hitaimmin silloin kun sen toivoisi juoksevan, ja jos jonkin työn soisi tapahtuvan edes sujuvasti, alkaa tuolloin välitön ja kauaskestoinen tietokoneiden tai työväen kaatuilu.




Jarkko tauolla.


Vähäiset ajantappokeinot ovat kilpailtua luksusta, esimerkiksi tietokoneajalla elävälle on loogista käyttää vapaahetkiään sukeltamalla syntiseen korttipeliin, tietokonepasianssiin. Session alkujaksossa miteltiinkin siitä, kuka saa pelin läpipelatuksi. Seuraavaksi kilvoiteltiin, kuinka monta kertaa on mahdollista läpipelata peli studiopäivän puitteissa, mikä onkin jo hermojaraastavampi harrastus. Kolmannessa vaiheessa pelattiin jo aikapeliä, minkä aikaansaannokset menettivät merkityksensä, kun parhaimmankin tuloksen alittajaksi paljastui ajoittain yhtyeen roudarina toiminut elämäntaiteilija Matti. Musikantit ja äänimies Saastamoinen poistuivat pelikentiltä vähin äänin.







Myös vessagalleria sai lupaavan alun. Ajankulukseen paljon piirrellyt allekirjoittanut alkoi jossain studiotyöskentelyn vaiheessa kiinnitellä töitään studion vessojen seiniin, jonka vaikutuksesta hänelle jopa tarjottiin levykansitaiteilijan pestiä. Kesäkuun puolivälissä aloimme itsetuotannollisen kautemme. Oli käynyt ilmeiseksi, ettei Riku saattaisi aikatauluongelmallisista syistä tuottaa koko albumillista. Tai, jos levyn aikataulua siirrettäsiin valmistuvaksi esimerkiksi ´vuoden 2000 aikana´, olisi asia järjesteltävissä, mutta mekään emme tahtoneet odottaa sentään aivan tuomiopäivään saakka uuden pitkäsoittomme julkaisua. Emme myöskään halunneet vaihtaa häntä kehenkään muuhun, joten yhteisin miettein päätettiin valita puolet ja puolet –järjestelmällä materiaali osin yhtyeen omaan käsittelyyn. Omaa tuotannollista sarkaamme edustivat ajalla 14.-18.06. pohjaäänitetyt laulut, ”Pikku Saddam”, ”Kiusauksien iltapäivä”, ”Syyllisyys”, ”Kuka pelkää raakaa lihaa”,”Käpälämäkeen!” ja ”Mitä minä todella sanoin”. Paljon, paljon myöhemmin tehtiin pohja ”Kaikki on hyvin”, mutta sehän ei massiivirumputulta kaivannutkaan. Johtuiko rumputyöskentelyn helppous hyvästä harjoituksesta, otollisista olosuhteista, liian löyhästä seulasta, kykyjen kasvusta vai johdatuksesta, mutta session yksinkertaisin vaihe taisi olla kyseessä. Koko loppukuun jäsenet rakentelivat omia osuuksiaan vuorotellen keikkojen teon lomassa, niin että suurin osa perusraidoista oli valmiina kun aloitimme Mattilan johtaman sessiosarjan heinäkuussa.




Jussi, Valtteri, äänittäjä Saastamoinen ja tuottaja Riku Mattila.

HEINÄ- JA ELOKUUKAUDET 1999 Riku Mattila on, paitsi oivallinen manipuloija, myös suorapuheisin tuottaja, johon yhtyeemme on törmännyt. Petrin soittaessa liiallisen koristellusti ”Me viihdytämme teitä” –kappaleen introa, hän sai kuulla olevansa v##un Liberace, ja kielisoittaja sai soittosuorituksensa arviona keskisormen näytön. ”Normaalien maihinnousu”:n rumpusuoritukseen jäi Mattilan vihaama nk. ´hot lick´, jonka hän arveli tulleen Jannen tarpeesta osoittaa, että tämä olisi taidoiltaan kykenevä esim. Jukka Linkola -oktetin riveihin. Voitte arvuutella, mistä kohdasta mahtaa olla kyse. Rumpuottoa ei kuitenkaan tästä syystä enää käyty uusimaan. Ja toisin kuin tästä kaikesta ehkä voisi päätellä, oli sessio mitä miellyttävin tehdä, tunnelma oli vapautuneempi kuin ehkä koskaan aiemmin. Levyä valmisteltiin periodeittain; kolmesta seitsemään päivään kerta-annoksina, ja kyseinen toimintamalli olikin vielä järjellinen sikäli, että studiopäivän mitan ollessa helposti 12 tuntia alkaa heiketä mm. usko omien korvien kykyyn todella kuulla eroavaisuuksia. Esimerkiksi näin: miksaustyö etenee, taiteilija on tyytymätön jonkun soitinosan suhteeseen kokonaiskuvassa. ”Sitä tulee nostaa esille, jotta lopputulos olisi toivottu”, hän opastaa. Talentti harhailee hetken äänitarkkaamon ulkopuolella, palaa mietteistään, kuuntelee mielestään tuorein korvin kappaletta todeten tyytyväisenä: ”Nythän se on paljon parempi”. Äänittäjä kääntyy hänen puoleensa lakonisena: ”Mä en oo ehtinyt tekemään sille vielä mitään”. Oma studioarkemme oli siksi arkista aherrusta, ettei sen edelle kirjoitettua tarkemmassa ruodinnassa olisi enää mielekkyyden hitustakaan, mutta vierailijoistahan voisi luonnehtia muutaman sanasen.

YÖ- JA PÄIVÄVIERAAMME Jone Takamäki, fonisti ”Käpälämäkeen!” –numerossa, tuli valituksi jo henkisen tasonsa ansiosta. Kun sovitusajatus laulusta oli muotoutunut, en hetkeäkään epäröinyt etteikö juuri Jone olisi oikein mahdollinen soittaja. ”Käpälämäen” tekstilliset suvaitsevaisuus-aiheistotkin tuntuivat jälkijättöisesti ajateltuina hänelle sopivilta, kun free-lance-muusikoksikin Jone on ollut ymmärtääkseni myös laajemmassa perspektiivissä perin free. Täysin kivuttomasti sessio ei mennyt sikäli että Jone, laid back–jazzmusikantti joutui hetken orientoitumaan kappaleen ripeään tempoon ja nopeisiin käänteisiin, mikä söi ammattilaisen itsetuntoa rotan lailla, mutta lopputulokseen olivat tyytyväisiä kaikki. Huomioksi se, että Jonen työskentelyä voi seurata laajassa mitassa mm. lukuisilla Krakatau –levytyksillä, joissa hän lienee omimmassa elementissään.

Torsti Spoof tuli taustalauluavuksi silloin, kun yhtyejäsenistö oli kuka milloinkin mistäkin syystä estynyt saapumaan studioon, ja Spoof osoittautuikin verrattomaksi yhden miehen Queen-yhtyeeksi, jonka kyky laulaa stemmaosuuksiaan lonkalta vakuutti meidät, olivat olosuhteet sitten mitkä milloinkin. Kuten singlelauluissaan: tuskaisen krapulainen lisätaustavokalistimme lauloi yhdessä otossa, ilmeisesti omasta ajatusmaailmastaan assosioiden: ”Meitä odotellaan sillan alla”. Ikivihreä tuottajatoteamus ”Sä pystyt kyllä parempaan” oli paikallaan.

Studio Audion toinen omistaja, Janne Kettunen, alkoi jossain vaiheessa vaatia päästä soittamaan ”Käpälämäkeen!” –introon tuubaa. Hänen kykynsä olivat kuulemma juuri tarvittavaa taitotasoa tuohon kompastelevaan New Orleans –aloitukseen. Janne sai meidät ylipuhutuksi, ja kiireinen mies purkitti osuutensa joidenkin muiden työpestiensä lomassa, kaksissa miehin äänittäjämme kanssa. Myös pasuuna oli kaivettu esiin, ja lopputulos on, sanotaanko, ainakin liikuttava. Yhtä kaikki, hyvin osan henkeen sopiva – emme me keitä tahansa päästä levyillemme improvisoimaan, vaikka sopuisia ihmisiä olemmekin.

Antti Heerman, ”Heermanni”, oli viulistina jo edellissessioissa, ja niin hän kuin sellisti Juha Nuorannekin toimivat ammattimiesten tavoin, tarkasti ja kohtuullisessa ajassa. ”Kuka pelkää raakaa lihaa” –säkeiden melodiakuvio oli kylläkin pitkään soittotaukoa pitäneelle Heermannille keskimääräistä suurempi kakkupala nieleskeltäväksi, mutta kappalehan tulikin sittemmin siirretyksi esim. singlekäyttötarkoituksiin.

Pitkään suunnitelmissa oli myös lapsikuoron käyttö, varattuna pestiin oli mm. Trio Niskalaukauksen johtajan, Timo Rautiaisen tytär, mutta melodialinjan monimutkaisuus ampui ajatuksen alas. Jarmo Hovi tuli, näki, soitti ja toi muassaan vielä edustamansa yhtyeen Ari Laaksosenkin, kun kerran pyydettiin. Tarvitsimme näet kipeästi taustalauluvoimaa, ja heistä sitä saimme. Kaikkein vapaamuotoisimmat karjalaulukoentamme päätettiin jättää miksausvaiheessa pois, lievän yliammunnan syistä. Jarmo osoitti liikuttavan luotettavaa kansalaistuntoa saapumalla aina kun pyydettiin, ja vieläpä laajan, vaihtelevan perkussiokirjon kulloinkin mukanaan tuoden. Mm. ”Käpälämäkeen!” sai Jarmon rakentamaan romumetallista perkussiosetin, jota kuullaan intro-osassa. Itse kappaleessa hän taas soittaa häkellyttävällä varmuudella pientä, mutta sitäkin tärkeämpää arkista perkussiokaksikkoa, lusikoita. Saatoimme jo nähdä Keystone Kopsit juoksentelemassa sinne tänne huutaen ja huitoen soundtrackimme tahdissa. Jarmo soitti myös kehärumpua, erilaisia eksoottisia vaikeaotsikkoisia afrikkalaisia lyömäsoittimia, bongoja, conga –rumpuja ja miltei kaikkea mitä kuvitella saattaa, tai ehkei edes saattaisi, kunnes kuulee. Summa summarum, kiitämme häntä paljosta. ”Olen aina valmis kokeilemaan kaikkea uutta ja mielenkiintoista” -Jarmo on musikantti, jota viimeiseksi voi syyttää musiikillisen ajattelun tasolla urautumisesta.

Juha Perää tarvittiin kun viime hetkillä keksimme lisätä ”Pohjattoman säkin” viimeiseen kiertoon melodian. Idea oli Valtterin, ja hyvä idea olikin, mutta varasoittajaa tarvittiin, kun Petri ei saattanut irtaantua Kuopion kaupunginteatterin karhunotteesta itkemälläkään. Juha saapui, tutki nuotit ja soitti osuutensa. Hänestä kuulimme sen koommin vain palkkiokysymyksien merkeissä, mutta toivottavasti tuonnempana enemmän.

Rikukin soitti, lähinnä efektiääntä Rolandillaan ”Mullan alla” –esitykseen, mutta suorituksellaan tuli täydeksi se säkeiden tila, joka sitä ennen tuntui vielä vajaalta. Käsiään hän taputti, jopa levyllekin saakka, samaisessa kappaleessa. Äänittäjämme Jari mutisi ettei taputus olisi ideoista toimivin, mutta hänen väärä mielipiteensä vaiennettiin sujuvasti, etenkin kun hänetkin rekrytoitiin kuoroon. Laulava suu ei ehdi napista sovituskysymyksistä. Jarista vielä se, että hänen osuutensa etenkin yhtyetuotannollisessa osuudessa oli mitä tärkein: suuruudenhulluuden hetkinä (, niitäkin oli,) hän osasi ohjailla talentteja kohti oikeita polkuja, ja soundietsintöjen hetteiköissä olisimme tahmanneet huomattavasti kauemmin joka kerralla, ellei Jari olisi ollut viittomassa suuntaa neroilleen.



MAITOHAPOILLA JA SEKAVIN MIELIN

Viimeiset viikot olivat väsyttäviä; oli vaikeaa päästä lopputulokseen siitä, olivatko omat miksauksemme onnistuneita, eivät-niin-onnistuneita vai roskaa. Näiden synkkien mietteiden äärellä kappaleita työstettiinkin hermopaineeksi saakka – levyn synty oli ollut niin pitkällinen, että loppusuoran häämöttäessä ei tahtonut ryhtyä kompuroimaan vaikka mieli toisinaan tekikin jättää kesken. Niinpä kotiraadit arvioivat herkkämielisten musikanttien vedosnauhoja, ja korjailuja tehtiin milloin mihinkin pikkuseikkaan takertuen. Käänne kuitenkin tapahtui elokuun loppuaikoina ja järjen valot alkoivat syttyillä hämärtyneisiin päihin. Niin loppumiksaukset tehtiin jo levollisissa merkeissä.

SYYSKUUSSA 1999 Mattilan viimeisessä miksausviikossa ei ollut mitään varsinaista huolehdittavaa, mutta hänhän onkin rautahermoinen ammattilainen, joskin myös perfektionisti pahinta laatua. Siitä asiasta ei kuitenkaan nyt yhtään mitään, kuten ei paljon mistään muustakaan, sillä levyhän valmistui. Tuo onnenpäivä koitti viidentenä syyskuuta, ja minunkin oli poltettava sikari juhlan kunniaksi. Ja minähän olin sentään ollut kunniakkaasti savukkeitta jo viisi, jopako kuusikin vuotta. Mutta nyt syytä oli kylliksi, olimmehan saaneet valmiiksi, väittäisinkö jopa että parhaan levymme. ( Ainakin parhaan siihen seuraavaan levyyn saakka. Mutta se on jo aivan toinen tarina. ) Ja sittenhän koittikin jo kiertueen odotuksen aika. Hyvä elämänne jatkukoon, toivottaa YUP –kollektiivin puolesta Jarkko Martikainen, Maa –planeetta, 8. 10. 1999